… Tai mitä lie… Mutta ahdistaa. Olen lupautunut töihin muutamiksi tunneiksi viikossa. Enkä ole päässyt sen kanssa tasapainoon. Tuntuu kurjalta jättää Iivaria, vaikkakin poika pääsee parhaaseen mahdolliseen hoitoon. Ja päivät on lyhyviä ja niitä on maks. kaks kertaa viikossa. Mutta silti poden huonoa omatuntoa, siitäkin, että sitten työllistän mummia ja ukkia. Vaikkakin he ovat vakuutelleet sen olevan ok.
Kaikki, minä itse mukaan lukien, vakuuttelee, että se on ihan piristävää olla meidänkin Iivarin kanssa välillä vähän erossa… Mutta oikeasti en ole siitä vieläkään niin vakuuttunut. Sen näkee sitten syysloman jälkeen kun on ekat päivät töitä. Kieltämättä on mukava mennä töihin, tykkään työstäni, mutta kun tykkään Iivarin kanssa olemisesta myös…
Ehkä syyllisyyden tunteet tulee siitä, että mietin, asetanko nyt työn Iivarin edelle…??!! En tiedä. Mutta toivon, että se tulee osoittautumaan oikeaksi valinnaksi.
